Mitä tässä enää sanoisi? Varmaan, että viimeiset sanat tulevat tässä. Kun astun ulos Rissalan lentokentältä puhtaaseen, raittiiseen Suomen ilmaan ja kun paukautan auton oven kiinni kotipihassa, olen virallisesti päättänyt tämän reissun. Toki hieman koukeroita voivat tuoda matkatavarat, joiden kohtalosta en ole tietoinen. Ovatko ne edelleen Kööpenhaminassa, etsien kyytiä Suomeen ja Kuopioon vai ovatko ne jo jossain täällä kylmässä Helsingissä, odottamassa pääsevänsä siihen koneeseen, joka vie minut takaisin Kuopioon, takaisin kotiin.
Niin kauan kuin en näe laukkua, en ole varma. Toivon sen kuitenkin olevan siellä missä pitääkin, nimittäin kello puoli kuuden jälkeen illalla Rissalan lentokentän hihnalla valmiina tulemaan kanssasi kotiin. Oli muuten yllättävää, että pystyin matkustamaan niin vähällä painolla kuin matkustin: tullessa 19 kiloa sekä käsimatkatavarana ollut kannettava ja palatessa 22 kiloa sekä käsimatkatavarat, joiden paino oli varmasti lähemmäs, jos ei jopa yli 10 kiloa. Mutta tästä vaikenemme.
Vaikka tänään unet jäivät siihen kolmeen tuntiin, en koe itseäni väsyneeksi. Into ja onni kotiinpääsystä pitävät minut vahvasti hereillä ja ramaisu tulee varmasti vasta tulevalla viikolla, pikkujouluissa tai kesken joulusiivouksen.
Suun haavauma muistuttaa edelleen olemassaolostaan, mutta olen toiveikas: olen viimein Suomessa, kotona, hoidossa, johon tiedän ja koen voivani luottaa, enemmän kuin arvoasteikolla ylempänä olevaan Ranskan terveyshuoltoon. Toivon kuitenkin sen paranevan kahdessa viikossa, sillä onhan edessä vuoden tärkein: jouluateria, suklaakonvehdit, tortut ja piparit.
Oli onni, että viereeni sattui oman maan kansalainen, tuntematon henkilö, jonka kanssa puhuimme kuitenkin samaa kieltä. Se helpotti sitä pienen pakokauhun hetkeä, jonka koin Kööpenhaminassa, kun tuli kiire ja lentokone lähti odottamatta. Mutta suomalaisuus yhdistää, niin Ranskassa olevien suomalaisten au pairien kesken kuin samalle lennolle sattuvan au pairin sekä vaihto-oppilaan sählätessä.
Mutta pääasia on, että olen viimein Suomessa. Koputan puuta kolmesti sanoessani tämän, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos kone tippuukin Kallaveteen ja siihen loppuu matka. *kopkopkop* Mutta olen Suomessa.
Mitä opin tällä matkalla? Laittamaan yksinkertaisia, herkullisia pastaruokia, ymmärtämään sen, että Ranskassa sukkaa kaikki (paitsi aluejako sekä metrot, joilla pääsee kaikkialle), että Suomi on maista rakkain ja salmiakki on maailman parasta karkkia? Että sairastut silloin, kun sinulla ei ole matkavakuutusta tai et ole kotimaassa? Vaiko sen, että elämä eri puolilla maailmaa on niin erilaista, että tällaisten listausten teko on aivan turhaa ajanhukkaa? Ehkä tärkeimpänä oppinani sain sen, että elämä on elämistä varten ja so it be. Piste.
Jälkeen: Laukku tuli Kuopiossa ja nyt olen kotona. Olotila on epätodellinen, mutta onnellinen. Ei enää lähtöä. Älä kuitenkaan unohda elämääni, vaan vaihda kanavaa
: n puolelle. Kiitos kun olitte au pair elämässäni mukana, nyt au revoir. mon cheries! 
